Uupumuksesta uuteen lempeään elämään – siinäpä se on alkusysäys koko mun yritystoiminnalle. Mulle on vuosien varrella monet kerrat sanottu, että mun pitäisi alkaa kirjoittamaan blogia. Nyt musta tuntuu, että tässä kohtaa voisi olla juuri se oikea hetki. Tässä ensimmäisessä postauksessani haluan kertoa siitä elämänpolusta, joka lopulta johdatti Lempeyttä elämään -yrityksen syntyyn. Palataan ajassa taaksepäin – joulukuuhun 2020. Tuolloin olin toista kertaa elämässäni tilanteessa, jossa hain apua työuupumukseen.
Työuupumus numero kaksi
Muistan kirkkaasti sen pysäyttävän hetken, kun työterveydessä muutama vuosi sitte kysyttiin, milloin oon viimeksi nukkunut kunnolla. Tajusin, että en edes muista. Olin mennyt työterveyteen työuupumuksen takia ja yhtäkkiä tuntui, että oon ollut uupunut syntymästä saakka. No tämä ei sentään pidä paikkaansa, mutta siltä se sillä lohduttomalla hetkellä tuntui.
Tämä oli toinen kerta, kun olin hakemassa apua työuupumukseen. Edellisestä kerrasta oli muutama vuosi aikaa ja silloin olin vannonut itselleni, että ei koskaan enää: Ikinä enää en päästä elämääni tähän pisteeseen. Tästä lähtien pitäisin jaksamisestani ja hyvinvoinnistani huolta, enkä enää uupuisi. Ja tässä sitä taas oltiin, kyyneleet poskille valuen.
Ja arvatkaa mitä? Jälkeenpäin ajatellen, tämä viimeisin uupumus oli parasta mitä mulle on tämän elämän aikana tapahtunut! Tuon työterveydessä käymisen jälkeen alkoi hidas ja vaikea matka kohti uutta.
Vaikka uupumus ei useinkaan liity pelkästään työhön, työ voi olla se väylä, mikä tuo uupumuksen päivänvaloon: Töissä kun on ”pakko” jaksaa, vaikka niitä voimavaroja ei enää kerta kaikkiaan ole.
Niinpä on pakko kohdata oma tilanteensa ja hakea apua.
Todellakin – tämä oli jo toinen kerta, kun hain apua työuupumukseen. Mielessä pyöri vain yksi kysymys: miten ihmeessä olin taas ajautunut tähän pisteeseen? Päätin vakaasti, että tämä saisi olla viimeinen kerta. Nyt olisi aika tehdä pysyvä muutos.
Orastava toivon kipinä
Palasin lopulta takaisin työhöni, jossa työolot olivat omalta osaltani huonontuneet entisestään. Samalla elämässä alkoi kuitenkin tapahtua pieniä asioita, jotka osoittautuivat yllättävän merkityksellisiksi.
Työpisteeni vieressä sijaitsevaan pöytään oli rantautunut uusi työntekijä, jonka valoisuus ja positiivisuus tekivät minuun heti syvän vaikutuksen. Juttumme lähti luistamaan kuin itsestään. Ennen hänen tapaamistaan olin ehtinyt ajatella, ettei minulla yksinkertaisesti olisi enää energiaa tai voimia tutustua ainoaankaan uuteen ihmiseen.
Lopulta juuri tämä ihminen – täysin tietämättään – antoi minulle sysäyksen kohti uutta elämänpolkua. Kävi ilmi, että hänkin oli aiemmin jättänyt työtehtävänsä uupumuksen vuoksi. Kuuntelin ihastuneena, kuinka hän hehkui innosta kertoessaan hyvinvointivalmentajan opinnoistaan. Ajatus hiipi mieleeni: kunpa minäkin voisin lähteä opiskelemaan.
Tuossa hetkessä minussa syttyi pieni toivonkipinä – orastava ajatus jostain aivan uudesta. Vaikka samaan aikaan sisälläni jyskytti ajatus, että opiskelu ei omalla kohdalani olisi enää mahdollista. Olinhan jo opiskellut paljon, ja saanut siitä osakseni vinoilua. Olin vahvasti siinä uskossa, että minun opintoni olivan tämän elämän osalta nyt taputeltuina.
Olin syvällä siinä ajatuksessa, että elämäni nyt vain on tällaista selviytymistä. Että ei auta muu kuin purra hammasta ja tsempata.
Rohkeita ja hullujakin päätöksiä
Mutta niin vain pikkuhiljaa lähtivät asiat rullaamaan uusille poluille. Uupumus ei toki otettaan helpottanut, koska edelleen sinnittelin töissä. Jotain oli kuitenkin jo muuttunut: Aloin näkemään ympärilläni vaihtoehtoja.
Kun työsopimukseni sitten loppuvuodesta tuli maaliinsa, päätin olla tarttumatta jatkotarjoukseen. Ymmärsin olevani sen verran heikossa hapessa, että todennäköisesti joku muu nauttisi työstäni enemmän.
Aloin varovaisesti pohtia, josko uskaltaisin edes tutustua hyvinvointivalmentajan opintoihin. En pitänyt sitä missään nimessä todellisena vaihtoehtona – olinhan vakuuttunut, etten enää voisi opiskella. Silti huomasin pettyväni, kun kuulin, ettei opintoja järjestettäisi seuraavana vuonna samassa muodossa.
Life Coachin työstä tai opinnoista minulla ei ollut minkäänlaista käsitystä. Yllättäin juuri tuossa kohtaa tuttavani toiselta paikkakunnalta ilmoitti somessa etsivänsä asiakkaita maksuttomaan harjoitusvalmennukseen. En ollut edes tiennyt hänen opiskelevan Life Coachiksi ja tuon postauksen näkeminen tuntuikin jännältä sattumalta. En tiedä miksi, mutta päätin ilmoittautua mukaan. Vaikka sisimmässäni tunsin, ettei minulla olisi siinä hetkessä mitään annettavaa. Olin edelleen syvästi uupunut ja valvoin lähes kaikki yöni. Silti juuri tuo päätös, lähteä mukaan harjoitusvalmennukseen, osoittautui merkittäväksi käännekohdaksi toipumismatkallani.
Harjoitusvalmennuksen edetessä aloin pikkuhiljaa kyseenalaistamaan omia uskomuksiani ja etenkin sitä, miksi en enää voi lähteä opiskelemaan. Life Coach -opinnot vaikuttivat ihan valtavan mielenkiintoisilta! En silti edelleenkään uskonut niiden olevan minua varten.
Mutta niin vain asiat alkoivat jälleen rullaamaan eteenpäin, ja kuin tyhjästä, eteeni ilmestyi peruutuspaikka Life Coach -opintoihin omalla paikkakunnallani. Siinä hetkessä läheiseni kannustivat minua täydestä sydämestään tarttumaan tilaisuuteen. Eikä aikaakaan, kun löysin itseni uudesta opiskeluporukasta. Tuntui kuin olisin vihdoin tullut kotiin.
Kohti uutta elämää
Opintojen aikana mulle avautui aivan uusi maailma! Jo pelkästään se, että olin uhmannut omia uskomuksiani ja lähtenyt uudelleen opiskelemaan, oli todella merkityksellinen asia.
Valmentamon opinnoissa keskityttiin tosi paljon omaan henkiseen kasvuun ja omien syvälle juurtuneiden uskomusten kyseenalaistamiseen. Ymmärsin muun muassa sen, ettei opiskeluja missään tapauksessa tarvitse hävetä, vaan niistä kannattaa olla ylpeä! Opintojen aikana kyyneleet virtasivat usein, mutta naurua riitti vähintään yhtä paljon. Opiskeluporukka oli niin turvallinen ja lämmin, että uskalsin ensimmäistä kertaa puhua ääneen omista peloistani. Minua kannateltiin lempeästi, ja sen myötä rohkeus kasvoi: uskalsin astua esiin ja olla näkyvä.
Life Coach -opintojen aikaan nukkuminen oli edelleen vaikeaa ja jaksamisessa oli haasteita, mutta silti huomasin elämän taas hiljalleen täyttävän sisimpäni. Tunsin kuplivaa iloa ja olin varovaisesti onnellinen. Löysin opinnoista myös uusia ihania ystäviä, joiden kanssa ajattelimme asioista hyvin samalla tavalla. Nämä ihanat ystävät ovat edelleen mukana elämässäni.
Mietinkin itsekseni ja uusien ystävieni kanssa: Ei kai tämä elämä VOI olla tämmöistä suorittamista ja kärvistelyä! Päätin, etten enää suostu elämään omaa hyvinvointiani jatkuvasti tuhoten. En enää jaksaisi olla ulospäin iloinen ja pirteä ja avulias ja sisältä täysin romuna. Ymmärsin, että ainoastaan itse voin näihin asioihin vaikuttaa. Olin kai sen jollain tasolla aiemminkin ymmärtänyt, mutta minulla ei ollut ollut voimia tehdä mitään asioita muuttaakseni.
Uupumuksesta uuteen lempeään elämään
Toipuminen vei aikansa, eikä matka ollut helppo. Mutta tänä päivänä voin rehellisesti sanoa olevani onnellisempi kuin koskaan. Nukun pääsääntöisesti hyvin ja teen asioita joita rakastan ja jotka merkitsevät minulle paljon. Osaan sanoa ”ei” silloin kun tarvitsen tilaa, ja pidän huolta omasta ajastani. Elämääni ympäröivät hyvät ja merkitykselliset ihmissuhteet. Kaikki on ihan tosi hyvin. Tämän matkan varrella olen oppinut tuntemaan itseni niin syvällisesti, että osaan ennakoida kuormittavat tilanteet ja mulla on nyt konkreettisia työkaluja oman hyvinvoinnin hoitamiseen ja ylläpitämiseen.
Oman hyvinvoinnin lisäksi, mut tekee onnelliseksi se, että voin nyt vuorostani auttaa muita ihmisiä voimaan paremmin. Vaikeat kokemukset ovat kääntyneet voimavaraksi: Kun on itse rämpinyt tiensä ulos sieltä synkimmistä syövereistä, on matkaevääksi tarttunut ihan erityistä sydämenviisautta. Sellaista, mitä ei välttämättä lukemalla opi.
Heikkouden tunnustaminen on vahvuutta
Kannustan ihan jokaista hakemaan apua tai tekemään elämänmuutosta mahdollisimman varhaisessa vaiheessa. Kuulemaan ne sisimmästä kumpuavat ensimmäiset hätähuudot. Uupumuksesta toipuminen on raskas ja kivikkoinen tie, eikä se ole helppo myöskään läheisille.
Oma toipumiseni vei pitkään. Olin kohdellut itseäni huonosti vuosien ajan. Nyt ymmärrän, etten ollut koskaan kunnolla toipunut edes ensimmäisestä (työ)uupumuksesta. Silloin oli niin kiire palata takaisin oravanpyörään.
Tänään voin itsekin olla tukena niille, jotka kamppailevat uupumuksen kanssa. Kanssani voi käydä asioita läpi kasvotusten tai etänä – juuri sillä tavalla, mikä tuntuu turvalliselta ja sopivalta.
Oma toipumiseni sai merkittävän sysäyksen, kun pääsin työttömyyteni alkuvaiheessa mukaan tuohon Life Coach -harjoitusvalmennukseen. Se oli ratkaiseva askel kohti tätä uutta elämääni, uupumuksesta lempeämpään arkeen. Valmennus antoi minulle rohkeutta lähteä viemään eteenpäin sitä orastavaa ajatusta muutoksesta.
Lempeyttä elämään
Lempeyttä elämään on siis tavallaan yhden naisen vastaisku tälle suoristuskeskeiselle ja kiireiselle maailmalle. Muutos lähtee aina omasta halusta muuttaa asioita ja usein myös rohkeudesta tehdä jotain aivan ”hullua”.
Tärkeää on myös sulkea korvansa kaikilta arvostelijoilta, sillä niitä meidän ympärillämme tulee riittämään aina. Omaan elämäänsä tyytyväinen ihminen kuitenkin harvemmin arvostelee toisen ihmisen ratkaisuja. Oletko samaa mieltä? Onkin tärkeää ympäröidä itsensä sellaisilla ihmisillä, jotka aidosti toivovat sinulle hyvää. Erityisesti uupuneen ihmisen itsetunto on muutenkin saanut aika kovat kolhut osakseen. Ei siihen lisäksi lannistavia kommentteja tarvita. Uupumuksesta ylös rämpiminen on raskas matka.
Maailma kaipaa kipeästi lisää lempeyttä ja myötätuntoa ja omalta osaltani haluan lisätä sitä tämän pienen yritykseni kautta. Tarjoan lempeitä palveluja sekä ihmisille että heidän rakkaille koirilleen.
Kaikki tarjoamani palvelut ovat sellaisia, joita olen itse kokenut merkityksellisiksi ja toimiviksi keinoiksi lisätä hyvinvointia ja lempeyttä arkeen. (Kotikoirolassa en tosin ole ollut hoitotassuilemassa, mutta koiratkin vaikuttavat viihtyvän – ja se jos mikä kertoo paljon!)
Ja näin löysi tiensä päivänvaloon ensimmäinen Lempeyttä elämään -blogipostaus!
Kiitos että olet siinä.
