Lapsuuteni koirakaverit
Olen aina rakastanut koiria.
Ensimmäinen merkittävämpi koiratuttavuus lapsuudessani taisi olla hymynaamainen suomenpystykorva Peni, joka muutti naapuriimme asumaan. Aluksi vähän pelkäsin tätä kippurahäntää, joka niin innoissaan tykkäsi hypätä ihmisiä vasten. Penin palvelusväkeen kuului kuitenkin itseäni vuotta vanhempi tyttö, jonka avustuksella sain rauhassa tutustua Peniin, eikä minun enää tarvinnut pelätä tätä iloisesti minua vasten hyppäävää hymynaamaa.
Olin pienenä varmaan aikamoinen riesa kyläläisille, sillä minulla oli tapana kiertää ovilla kysymässä, josko vaikka saisin tulla koiraa hoitamaan. Myöhemmin jatkoin tätä perinnettä vielä pikkusiskoni kanssa ja kävimme yhdessä lenkittämässä naapuruston koiria.
Lapsuudessa erityisesti enoni kultainennoutaja oli minulle rakas. Olinkin välillä kesäisin yökylässä tuolla enoni luona ja pääsin viettämään laatuaikaa Fonzien kanssa. Ne hetket olivat aina kesäni kohokohtia! Olen monestakin syystä kiitollinen, että sain välillä viettää aikaa heidän luonaan.
Muistan lapsuudestani paljon rakkaita koiria.
Ala-asteikäisenä kävin mummoni kanssa reissussa ja sielläkin mieleenpainuvimmat kokemukset liittyvät koiriin. Bussissa muistan erään mummon kertoneen minulle tiibetinspanielistaan, joka jäi aina haikeana katselemaan ikkunasta, omistajan poistuessa kotoa. Olisin voinut kuunnella hänen kiehtovia koiratarinoitaan koko bussimatkan ajan! Muistan myös laivalla olleen bokserin, jota sain laivamatkan ajan hoitaa. Vaikka olin vasta 8-vuotias, muistan edelleen tuon koiran nimen olleen Revi.
Omat koirani
Omia koiria minulla on ollut kolme. Valitettavasti kaikki koirani ovat eläneet lyhyen elämän, jolla on ollut traaginen loppu. Jokaisen koiran menettäminen on ollut myös todella raskas kokemus. Tästä aiheesta kirjoitan myöhemmin oman julkaisun. Myös yritystoimintani huomioi tämänkin puolen lemmikkien kanssa elämisestä ja eläinrakkaudesta. Vaikka tässä julkaisussa keskitynkin koiriin, minulla on ollut myös muita rakkaita lemmikkejä, joiden menettäminen on ollut rankkaa.
Olisipa ihanaa työskennellä koirien parissa, mutta…
Olen sekä täällä blogissa että somen puolella kirjoitellut siitä, miten rankka uupumus pakotti minut lopulta hyppäämään pois oravanpyörästä ja tipahtamaan tyhjän päälle. Aluksi olin aivan pihalla siitä, mitä ihmettä alan elämässäni tekemään. Mietin vain ahdistuneena oman alani töitä ja laitoin jopa hakemuksia matkaan, vaikka olin ihan puolikuollut ihmisenraato. Yhden työpaikan olisin jo saanutkin, mutta luojan kiitos jätin sopimuksen lopulta allekirjoittamatta.
Muistan miten viimeisimmässä työpaikassani kollega kerran kahvitunnilla väsyneenä totesi kuinka ihanaa olisi alkaa vaikka koirahierojaksi! Toteamus herätti kahvipöydässä hilpeyttä ja itsekin mietin, että eihän sellainen elämänmuutos olisi edes mahdollinen. Ja niin minä ihan aidosti ajattelin: Koskapa on pitkän koulutuksen läpikäynyt, niin se on sitten sen alan töissä oltava. Elävänä tai kuolleena.
Olisihan se maailman ihaninta, jos saisikin työskennellä eläinten parissa, mutta minun kohtaloni olisi nyt kuitenkin erilainen. Voi niitä onnekkaita, jotka olivat valinneet toisin. Ja siis näin kapeakatseisesti ajattelin vain omaa kohtaloani: Ihaillen katsoin ylöspäin heitä, jotka uskalsivat lähteä toteuttamaan omia unelmiaan.
Uusia tassuja omassakin elämässä
Kun sitten lähdin opiskelemaan Life Coachiksi, alkoi mielessäni toden teolla kytemään ajatus jostain ihan uudesta. Olin ennen opiskelujani toiminut hoitotätinä naapurin koiralle, joka yksin kotona ollessaan itki ikäväänsä. Lisäksi olin erään Facebook-ryhmän kautta uskaltautunut ottamaan koirahoitolaisen viikonlopuksi kotiimme. Molemmat kokemukset olivat todella hyviä ja huomasin kaipaavani koiraseuraa. Omaa koiraa en silti edelleenkään pystynyt edes ajattelemaan.
Tässä kohtaa pikkusiskoni vinkkasi minulle Pawshake-palvelusta, jonka kautta pystyi ilmoittautumaan lemmikinhoitajaksi. Innostuin ajatuksesta heti ja laadin palveluun oman ilmoitukseni. Tästä ei mennyt pitkäkään aika, kun meille saapui ensimmäinen hoitolainen. Pikkuhiljaa hoitotassulaisia alkoi tulemaan yhä enemmän ja huomasin taas, miten valtavasti rakastan koirien kanssa touhuamista ja samoin tunsi onneksi myös mieheni.
Eikä tilannetta toki haitannut sekään, että samalla pystyin auttamaan ihmisiä! Olihan itsellänikin aikoinaan ollut pulaa hyvistä hoitopaikoista, niin mikäpä sen hienompaa, kuin pystyä itse tarjoutumaan hoitajaksi.
Yritystoiminnan ensitassutukset
Seuraava ongelmatilanne tuli eteen siinä vaiheessa, kun aloin tosissani miettimään yrityksen perustamista: Enhän minä nyt enää pystyisikään hoitamaan koiria! Tein ihan oikeasti surutyötä asian tiimoilta, koska sorruin ajattelemaan, että eihän se koiranhoito nyt vain yksinkertaisesti olisi enää mahdollista.
Tässä kohtaa minulla oli alkanut jo olemaan muutamia vakituisia hoitolaisia ja nautin koiranhoitajana toimimisesta todella paljon. Ja toisaalta aivan yhtä ihanaa oli saada aina uusia uusia hoitolaisia taloon. Onneksi päädyin lopulta asioimaan Uusyrityskeskus Ensimetriin, jossa minua kannustettiin ottamaan kaikki osaamisalueeni rohkeasti mukaan yritystoimintaan. Aika kyllä sitten näyttäisi mille suunnalle polkuni lähtisi lopulta vahvimmin kulkemaan.
Tokihan sekin täytyy tässä mainita, että menin tuonne Ensimetriinkin ihan puolivitsillä, sillä en hetkeäkään uskonut, että saisin siellä minkäänlaista kannatusta yritysideoilleni. Tässä tullaan taas siihen, miten sitä voi pienestä lähtien oppia uskomaan, ettei mistään kuitenkaan lopulta tule mitään. Ja kaikista vähiten omista unelmista. No, onneksi nämä ovat kuitenkin vain turhia uskomuksia ja elämässä tapahtuu oikeasti tosi hienoja juttuja, kunhan vain uskaltaa antaa niille mahdollisuuden!
Tassunpaiskauksesta Kotikoirolaan
Niinpä sitten päätin seurata sydämeni ääntä ja aloin ilmoittelemaan hoitotassulaisteni taustajoukoille, että tulen poistamaan tilini Pawshakesta ja pyöritän jatkossa koiranhoitopalvelua oman yritykseni kautta. Jostain syystä tässäkin kohtaa ajattelin ihmisten etsivän Pawshaken kautta uuden hoitajan ja sanovan minulle heipat. No onneksi näin ei kuitenkaan käynyt, vaan sain kuin sainkin pitää tutuksi tulleet hoitotassulaiset ja lisääkin hoitolaisia alkoi tulemaan. Jossain matkan varrella Lempeä koiran kotihoito sai sitten nimen Kotikoirola ja sillä nimellä tätä palvelua nyt sitten kutsutaan.
Kotikoirolan arkea (juhlaa)
Kotikoirolan arki on kyllä oikeasti aika lailla juhlaa. En voisi ihanampaa työtä itselleni kuvitella ja siksi en oikein osaa työstä puhuakaan. Kotikoirolan ohella pystyn hyvin hoitamaan myös muita työtehtäviä, sillä toistaiseksi hoitotassulaisia ei ole ihan joka päivä ja usein illat ovat vapaina muille ihanille tehtäville. Hyvä näin, sillä rakastan edelleen myös ihmisten kanssa työskentelyä.
Minulla ei ole eläintenhoitajan koulutusta, mutta minulla on paljon kokemusta koirien hoitamisesta ja sydämeni täyttää suunnaton eläinrakkaus. Eläimet ovat aina viihtyneet seurassani jhttps://lempeyttaelamaan.fi/valmennus/a minä eläinten seurassa. Tätäkin mietin jossain kohtaa, että onko minulla oikeutta hoitaa koiria, jos minulla ei ole siihen koulutusta. Olen kuitenkin sitä mieltä, että eläinrakkaus ja vastuullinen ja rehellinen toiminta ovat ehkä jopa koulutusta tärkeämpiä juttuja.
Ei koira pyydä näytille tutkintotodistusta tai kysele titteleitä uuden ihmisen tavatessaan: Uskon, että koira tietää, kuka koiraa rakastaa ja kenen kanssa on turvallista olla. Itse olen aina rakastanut koiria ja koirat ovat tosiaan seurassani viihtyneetkin.
Kotikoirolassa hoitotassulaiset elävät todellakin perheenjäseninä. Kaikkialle kodissamme saa mennä ja kainalopaikka on aina vapaana. Silti koirille annetaan aina myös omaa tilaa. Hoitopäivien aikana on tarjolla hellimistä, leikkimistä, ulkoilua ja lepoa. Mitä tahansa kulloinenkin hoitotassulainen kaipaa. Yksin ei tarvitse olla koskaan.
Entä jos jotain tapahtuu?
Joskus minulta on tivattu, että millä tavalla aion toimia, mikäli hoidossani olevalle koiralle tapahtuu jotain. Mitä jos koira karkaa tai mitä jos toinen koira hyökkää hoitokoiran kimppuun? Entä jos käärme puree tai ampiainen pistää? Tiedän, että hoitokoiralle tapahtunut vahinko olisi minulle maailman hirvein asia.
Ajattelen myös niin, että on ihan päivänselvää, että toimin hoitokoiran kanssa samalla tavalla, kuin jos se olisi oma koirani. Eläväthän hoitokoirat kodissamme muutenkin kuin perheenjäsenet. En kuitenkaan aio liikaa miettiä niitä kaikkia lukuisia vaaratilanteita, mitä koiran kanssa saattaa joutua kohtaamaan. Jos miettisin niitä aktiivisesti, niin tuskin uskaltaisin hoitokoiria kotiini edes ottaa: Loppujen lopuksihan elämässä voi sattua ihan mitä tahansa, emmekä me voi hallita kaikkea. Teen kuitenkin aina kaikkeni, että hoitotassulaisilla olisi turvallista ja hyvät oltavat meidän luona ollessaan.
Kaikenkarvainen (ja karvaton) asiakaskunta
Kotikoirolassa on tassutellut liki 20 eri rodun edustajaa ja olenpa saanut tavata sellaisiakin rotuja, joista en ole aikaisemmin kuullutkaan. Lisäksi Kotikoirolan retriitillä on ollut useita monen rodun sekoituksia. Aivan mahtavia persoonia kaikki! Osa on käynyt tutustumassa ennen hoitoon tulemista ja osa on tullut viikonlopun retriitille parin tunnin varoitusajalla. Hyvin on sujunut kaikkien kanssa. Rotujen väliset erot ovat välillä selkeästi näkyvillä ja välillä saman rodun edustajat ovat keskenään kuin yö ja päivä. Kuten ihmisiäkään, ei myöskään koiria kannata laittaa etukäteen mihinkään lokeroon. Lopulta jokainen tyyppi on oma valloittava persoonansa!
Kotikoirolan elämää ja muitakin postauksiani voi seurata Lempeyttä elämään -somekanavistani Instagramin ja Facebookin puolelta.
Kiitos kun tutustuit elämääni hulluna koiranaisena! Kotikoirolan toiminnasta kerron lisää kotisivullani.
