Jäähyväiset lemmikille. Pitäisi pystyä päästämään irti tuosta rakkaasta ystävästä, joka on ihan valtavan tärkeä osa elämää. Tämä on tilanne, johon yksikään lemmikinomistaja ei haluaisi joutua ja johon aikalailla jokainen kuitenkin jossain vaiheessa joutuu. Rakkaalla lemmikillä on ihmisensä elämässä merkittävä rooli ja arki onkin rakentunut usein vahvasti lemmikin ympärille. Ihminen voi jakaa lemmikkinsä kanssa yhteisiä harrastuksia ja lemmikki saattaa kulkea omistajansa mukana paikasta toiseen. Toisinaan lemmikki on ihmiselleen se kaikista läheisin ja tärkein ystävä. Kuinka siis lemmikin menetyskään voisi sujua kivuttomasti?
Lemmikin menettämisen tuska on usein vaiettu suru, ja siitä toipuminen saattaa kestää pitkään. Tämä suru on kuitenkin ihan yhtä merkityksellinen suru kuin minä tahansa muukin suru. Lemmikin menetyksen aiheuttamalle surulle tulisikin löytyä aikaa ja tilaa. Lisäksi siihen pitäisi ehdottomasti olla tarjolla enemmän tukea.
Omassa tiedossani on, että täällä Pirkanmaalla paikallinen eläinsuojeluyhdistys järjestää toisinaan sururyhmiä lemmikkinsä menettäneille. Lisäksi Lohtu Akatemia on järjestää eläindoula-koulutusta. Eläindoulat auttavat elämäntilanteessa, jolloin lemmikistä luopuminen alkaa tulemaan ajankohtaiseksi. Itsekin olen vuosien ajan miettinyt, millä tavalla voisin tarjota tukea lemmikkinsä menettäneille. Oma tapani auttaa on ajan saaatossa muotoutunut Lempeät Jäähyväiset Lemmikille -verkkokurssiksi, e-kirjaksi ja kahdeksi maksuttomaksi oppaaksi. Omien kokemusteni lisäksi, olen tutustunut aiheeseen haastattelemalla lukuisia lemmikkinsä menettäneitä ihmisiä. Osaamiseeni tuo oman lisämausteensa myös paikallisella kriisikeskuksella tukihenkilönä toimiminen, sekä opiskelutaustani ja työkokemukseni. Lisäksi olen lukenut paljon aiheeseen liittyvää kirjallisuutta sekä lähestynyt asiaa verkko-opintojen kautta. Pääset tutustumaan Lempeät Jäähyväiset Lemmikille -tuoteperheeseeni tästä .
Minulla on ollut elämäni aikana useita rakkaita lemmikkejä, ja jokaisen kohdalla luopumisen hetki on ollut raskas. Surusta toipuminen on vienyt aikansa, ja vasta myöhemmin olen huomannut, kuinka paljon olen tämän matkan varrella oppinut sekä surutyöstä että lemmikin menettämisestä.
Nyt haluan jakaa näitä kokemuksia eteenpäin. Toivon, että joku toinen voisi löytää kauttani tukea ja lohtua. Ehkä voin omalta osaltani auttaa myös siinä, että jollakulla toisella matka surupolulta toipumisen tielle olisikin hieman lyhyempi ja kevyempi kulkea.
Siksi kirjoitan tässä blogissa omasta matkastani ja siitä tilanteesta, joita kenenkään ei oikeastaan koskaan tekisi mieli kohdata: Jäähyväiset lemmikille, josta ei haluaisi luopua.
Ensimmäisiä kokemuksia menetyksestä
Hävettää tunnustaa, että pienenä tyttönä löysin itselleni ”lemmikkejä” ympäröivästä luonnosta. Mukaani päätyi kimalaisia, sammakonpoikasia, hepokatteja, kaloja tai kovakuoriaisia – mitä ikinä satuin löytämään ja mitä lapsen sydän kulloinkin janosi hoivata. Jopa siilin poikanen oli meillä hetken aikaa hoidossa. Jokaisen pienen eläimen kohdalla minulla oli vilpitön halu pelastaa ja auttaa, vaikka lopputulos oli usein jotain aivan muuta kuin mitä olin mielessäni kuvitellut.
Vietin valtavasti aikaa luonnossa ja rakastin jo silloin kaikkia mahdollisia ötököitä ja eläimiä. Niinpä kuljetin luontoa pala palalta myös kotiin. Jokaisen pienenkin olennon kuolema tuntui raskaalta, ja kannoin mukanani syyllisyyttä siitä, etten ollut osannut hoitaa “velvollisuuksiani” paremmin.
Menettämisen tuska on usein vaiettu suru
Lapsuuden kodissa ensimmäinen oikea lemmikki oli kissa nimeltä Viljo. Viljo eleli aika vapaata ja huoletonta kollikissan elämää ja katosikin lopulta omille reissuilleen. Viljon jälkeen kotiin tulikin sitten uusia kissoja ja lopulta se kaikista tärkein: Ikioma Nappe-koira. Koska koti ei kuitenkaan ollut mikään ihanteellinen kasvuympäristö edes meille lapsille, niin eipä siellä lemmikkienkään ollut hyvä olla. Niinpä Nappe kuolikin traagisesti jo vuoden iässä. Kuolemasta oli helppo syyttää itseään, vaikka en todellisuudessa ollut siihen millään tavalla osallinen – en vain sattunut olemaan paikalla oikeaan aikaan. Kukaan ei myöskään puhunut kanssani kuolemasta tai auttanut käsittelemään sitä, joten jäin yksin sekä suruni että syyllisyyteni kanssa.
Jekku
Koska nuorena ei aina tule tehneeksi niitä kaikkein harkituimpia ratkaisuja, hankin Napen kuoleman jälkeen jo samana vuonna itselleni uuden koiran, Jekun. Jekusta tuli lopulta se minun elämäni koira. Muutimme yhdessä pois lapsuudenkodistani ja saimme jakaa arkea kahdeksan vuoden ajan, kunnes Jekku sairastui syöpään ja jouduimme sanomaan jäähyväiset.
Vaikka Jekun kuolemasta on nyt jo yli kaksikymmentä vuotta, pystyn yhä palaamaan niihin tunteisiin hyvin helposti. Silloin minusta tuntui, etten yksinkertaisesti pystyisi jatkamaan elämääni ilman rakasta koiraani. Kaikki muu elämässäni oli tuolloin hyvin, mutta ajatus arjesta ilman Jekkua tuntui liian raskaalta – jopa mahdottomalta.
Toipuminen Jekun kuolemasta kestikin pitkään. Tuntui, että elämä toi jatkuvasti eteen tilanteita, jotka nostivat muistot pintaan ja saivat kyyneleet virtaamaan yhä uudelleen. Onneksi minulla oli muutamia ihmisiä, joiden kanssa pystyin jakamaan suruni avoimesti ja luottamuksella. Samaan aikaan sain kuitenkin osakseni myös vähätteleviä ja tökeröitä kommentteja, ja niiden myötä minusta alkoi tuntua, että suru pitäisi piilottaa.
Lisäksi kannoin harteillani raskasta syyllisyyttä: miten oli mahdollista, etten ollut ymmärtänyt koirani olevan niin vakavasti sairas? Olisiko Jekku yhä elossa, jos olisimme hakeutuneet eläinlääkäriin aiemmin? Syyllisyyttä ei helpottanut edes se, että olin yrittänyt saada Jekulle apua – huoltani ei vain oltu otettu vakavasti.
Jekun menetys oli minulle paljon vaikeampi tilanne, kuin isäni poismeno aiemmin samana vuonna. Nyt ymmärrän, että Jekun kuollessa pintaan nousivat myös kaikki ne tunteet ja muistot, joita en ollut vielä isäni kuoleman jälkeen ehtinyt käsitellä. Lisäksi tuo koira oli edustanut siihenastisessa elämässäni kaikkea sitä pyyteetöntä rakkautta ja turvaa, mitä minulle oli muuten niin kovin vähän ollut tarjolla. Jekun kuollessa menetin parhaan ystäväni. Tuntui kuin osa minusta olisi kuollut Jekun mukana.
Elvis
Jekun kuolemasta ehti kulua kolme vuotta, ennen kuin seuraava koiramme, Elvis, tassutteli elämäämme. Päätös uudesta koirasta ei todellakaan syntynyt kevyesti: Harkitsimme asiaa pitkään ja teimme huolellista taustatyötä, jotta seuraava koira olisi mahdollisimman terve ja saisimme nauttia yhteisestä arjesta pitkään.
Valitsimme pennun vastuulliselta kasvattajalta ja varmistimme, että hänen vanhempansa olivat terveitä. Teimme kodistamme pennulle turvallisen ja perehdyimme innolla pentukirjallisuuteen, keskustelupalstoihin ja erilaisiin kasvatusohjeisiin. Halusimme tehdä kaiken niin hyvin kuin mahdollista, jotta voisimme tarjota parhaan mahdollisen alun uudelle perheenjäsenellemme .
Omalta osaltani huomasin, että minun oli vaikea kiintyä tähän uuteen ystäväämme. Nyt ymmärrän, että en ollut koskaan kunnolla käsitellyt edellisten koirieni menetyksiä ja ne kummittelivat alitajunnassani vielä Elviksen saapuessa. Luopumisen tuska ja kaikki nuo syyllisyydentunteet olivat niin tuoreena mielessäni, että en kerta kaikkiaan uskaltanut antaa itselleni mahdollisuutta uuden koiran kanssa.
Koska elämää ei voi ennustaa ja vielä vähemmän hallita, jäivät taustatutkimukset lopulta aika turhiksi: Koiramme Elvis eli kanssamme vain seitsemän vuotta ja niistäkin ainoastaan yhden vuoden terveenä. Elviksellä oli jo tullessaan ongelmia vatsan kanssa ja sisäsiisteyden opettelemiseenkin hurahti yli vuosi. Tämä kaikki oli kuitenkin vasta alkua: Eläinlääkäri tuli meille liiankin tutuksi seuraavien vuosien aikana. Elämä Elviksen kanssa oli suurelta osin taistelua diagnoosista seuraavaan. Noiden vuosien aikana eläinlääkäri teki paljon virheitä ja me puolestaan teimme paljon vääriä päätöksiä. Jälkeenpäin ajatellen tekisin montakin asiaa toisin. Edessä oli taas jäähyväiset lemmikille josta ei halunnut luopua
Kalvavat syyllisyydentunteet
Elvis jätti jälkeensä kasan kysymyksiä ja jossitteluja, sekä syyllisyyden painavan taakan: Mitä kaikkea olisikaan pitänyt tehdä toisin! Jossain vaiheessa huomasin jopa miettiväni, että entä jos olisimmekin valinneet pentulaatikosta eri yksilön. Olisiko meillä vieläkin koira? Olisiko kaikki tämä tuska jäänyt kokematta?
Elviksen kanssa samaan aikaan meillä asusteli toinenkin lemmikki: Suloinen ja suurella persoonalla varustettu kani. Myös Jalmari Jäniskevennys menehtyi lopulta syöpään. Jälleen kerran sain miettiä, miksi en ollut tajunnut jo aiemmin viedä lemmikkiäni eläinlääkärille. Vaikka järjellä ymmärsin, etten ollut voinut aavistaa syöpäkasvaimen olemassa oloa, ei se tieto syyllisyyttäni helpottanut.
Surupolulta toipumisen tielle
Syyllisyyden kanssa eläminen on ollut raskas taakka. Tänä päivänä olen kuitenkin omat haavani hoitanut ja olen antanut itselleni anteeksi. Vaikka nyt blogissani keskityinkin kirjoittamaan lemmikkieni menetyksistä, niin mieluummin haluan muistaa lemmikkini kaikista hyvistä ja iloisista hetkistä. Siihen pääsemiseksi minun on kuitenkin täytynyt kohdata ja käsitellä kaikki menetykset ja niiden jälkeensä jättämät syyllisyydentunteet. Juuri tämä onkin suurin syy siihen, miksi haluan auttaa muita lemmikkinsä menettäneitä: jotta rakasta lemmikkiä voisi muistella ilon ja kiitollisuuden kautta – ei kalvavan syyllisyyden läpi.
Tähän loppuun täytyy vielä mainita, että postauksessa mainittujen lemmikkien lisäksi, elämääni ovat lapsuudenkodista pois muuttamisen jälkeen ilahduttaneet myös kissa, marsut ja kesyrotat. Kaikki lemmikkien menetykset eivät myöskään ole tapahtuneet kuoleman kautta, vaan osaan on liittynyt muutto uuteen kotiin.
Kiitos että luit postaukseni! Voit lukea aiheesta lisää kotisivultani.
