Jäähyväiset lemmikille. Pitäisi pystyä päästämään irti tuosta rakkaasta ystävästä, joka on niin valtavan tärkeä osa elämää. Tämä on tilanne, johon kukaan lemmikinomistaja ei haluaisi ja johon aikalailla jokainen haluamattaan kuitenkin joutuu. Olet ehkä palveluistani huomannutkin, että tarjoan tukea ihmisille, jotka ovat menettäneet lemmikkinsä. Lemmikillä on usein merkittävä rooli ihmisen elämässä ja arki on saattanut rakentua vahvasti lemmikin ympärille. Lemmikin kanssa voi olla yhteisiä harrastuksia ja se saattaa kulkea omistajansa mukana paikasta toiseen. Toisinaan lemmikki on omistajansa läheisin ja tärkein ystävä. Kuinka siis lemmikin menetyskään voisi sujua kivuttomasti?
Lemmikin menettämisen tuska on usein vaiettu suru, ja siitä toipuminen saattaa kestää pitkään. Tämä suru on kuitenkin ihan yhtä merkityksellinen suru kuin minä tahansa muukin suru. Lemmikin menetyksen aiheuttamalle surulle tulisikin öytyä aikaa ja tilaa ja siihen pitäisi ehdottomasti olla enemmän tukea tarjolla.
Pirkanmaalla paikallinen eläinsuojeluyhdistys järjestää toisinaan sururyhmiä lemmikkinsä menettäneille. Lisäksi Lohtu Akatemia on tarjoaa eläindoula-koulutusta. Itsekin olen vuosien ajan miettinyt, millä tavalla voisin tarjota tukea lemmikkinsä menettäneille.
Nyt rakennan parhaillaan verkkokurssia, jonka avulla autan lemmikkinsä menettäneitä löytämään askeleensa surupolulta toipumisen tielle. Osaamistani vahvistavat kokemus toimimisesta tukihenkilönä paikallisella kriisikeskuksella, opiskelutaustani ja työkokemukseni. Lisäksi olen lukenut paljon kirjallisuutta aiheeseen liittyen, sekä lähestynyt asiaa verkko-opintojen kautta. Päivitys: Verkkokurssi ja sen rinnalle syntynyt samanniminen e-kirja ovat nyt myynnissä. Tuotteisiin pääset tutustumaan tästä
Itselläni on ollut useita lemmikkejä, joista jokaisen menettäminen on ollut todella raskasta. Jokaisen lemmikin kanssa eron hetki on ollut vaikea ja toipuminen on ottanut aikansa. Jäähyväiset lemmikille, josta ei haluaisi luopua. Voin todeta oppineeni tällä matkallani paljon surutyöstä ja lemmikin menettämisestä. Nyt haluankin omalta osaltani auttaa muita, jotta kaikilla ei olisi yhtä pitkä matka kuljettavanaan ja jotta uusi arki ilman lemmikkiä alkaisi helpommin löytämään oman suuntansa. Ajattelin nyt kirjoittaa omista kokemuksistani tässä blogissa: Jäähyväiset lemmikille, josta ei haluaisi luopua.
Ensimmäisiä kokemuksia menetyksestä
Pienenä tyttönä etsin lemmikkini valitettavasti ympäröivästä luonnosta. Lemmikiksi päätyikin kimalaisia, sammakonpoikasia, hepokatteja, kaloja, kovakuoriaisia ja mitä milloinkin. Olipa meillä jonkin aikaa hoidossa siilin poikanenkin. Kaikkiin luonnosta löydettyihin eläimiin liittyi vahva halu pelastaa, vaikkakin aikalailla kaikissa tapauksissa lopputulos oli kuitenkin jotain ihan muuta, kuin mitä olin mielessäni suunnitellut.
Vietin kuitenkin paljon aikaani luonnossa ja rakastin jo tuolloin kaikkia mahdollisia ötököitä ja eläimiä. Niinpä lopputulos oli se, että pala kerrallaan kuljetin luontoa myös kotiini. Joka ikisen ötökän kuolema oli minulle aina vaikea paikka ja tunsin syyllisyyttä siitä, että en ollut osannut hoitaa ”velvollisuuksiani” paremmin.
Menettämisen tuska on usein vaiettu suru
Ensimmäinen oikea lemmikki lapsuuden kodissa oli kissa nimeltä Viljo. Viljo eleli aika vapaata ja huoletonta kollikissan elämää, lopulta kadoten omille reissuilleen. Viljon jälkeen kotiin tulikin sitten uusia kissoja ja lopulta se kaikista tärkein: Ikioma koira, Nappe. Koska koti ei kuitenkaan ollut mikään ihanteellinen kasvuympäristö edes meille lapsille, niin eipä siellä ollut lemmikkienkään hyvä olla. Niinpä Nappe kuolikin traagisesti jo vuoden iässä. Kuolemasta oli helppo syyttää itseään, vaikka en siihen suoranaisesti liittynytkään. En vain sattunut olemaan paikalla oikeaan aikaan. Kuolemaa ei myöskään käsitelty kanssani millään tavalla ja jäin yksin suruni ja syyllisyyteni kanssa.
Jekku
Koska nuorena ei aina tee niitä järkevimpiä ratkaisuja, hankin jo samana vuonna itselleni uuden koiran, Jekun. Jekusta tulikin sitten se minun elämäni koira. Yhdessä muutimme lapsuudenkodista pois ja saimme elää yhteistä elämää kahdeksan vuoden ajan, jonka jälkeen Jekku sairastui syöpään ja jouduimme jättämään jäähyväiset. Minun on vieläkin helppo palata muistoissani noihin tunteisiin, vaikka Jekun kuolemasta on jo yli 20 vuotta aikaa. Jekun kuollessa minut valtasi tunne, että en kerta kaikkiaan pysty jatkamaan elämääni ilman rakasta koiraani. Vaikka kaikki oli muuten elämässäni paremmin kuin hyvin, ajatus uudenlaisesta arjesta ilman Jekkua tuntui ihan liian vaikealta ja jopa mahdottomalta.
Toipuminen Jekun kuolemasta kesti pitkään. Tuntui, että eteen tuli jatkuvasti tilanteita, jotka nostivat yhä uudelleen muistot pintaan ja saivat itkemään. Onneksi minulla oli muutamia ihmisiä, joiden kanssa pystyin luottamuksella ja avoimesti jakamaan suruani. Sain kuitenkin osakseni myös paljon vähätteleviä ja tökeröitä kommentteja ja minusta tuntui, että minun täytyisi piilottaa suruni. Lisäksi harteillani lepäsi raskas syyllisyyden taakka: Miten voi olla mahdollista, että en ollut tajunnut koirani olevan niin vakavasti sairas? Olisiko Jekku yhä elossa, jos eläinlääkäriin olisi lähdetty aikaisemmassa vaiheessa? Syyllisyyttä ei helpottanut edes se tieto, että olin kyllä yrittänyt saada Jekulle apua. Huoltani ei vain oltu otettu vakavasti.
Jekun kuolema tuntui minulle huomattavasti kovemmalta paikalta, kuin isäni kuolema aiemmin samana vuonna. Tässä hetkessä ymmärrän, että Jekun kuollessa, pintaan nousivat uudestaan myös isäni kuolemaan liittyvät tunteet ja muistot. Lisäksi tuo koira oli edustanut siihen astisessa elämässäni minulle kaikkea sitä pyyteetöntä rakkautta ja turvaa, mitä muuten oli niin kovin vähän ollut tarjolla. Jekun kuollessa, menetin parhaan ystäväni ja tuntui kuin osa minusta olisi kuollut Jekun mukana.
Elvis
Jekun kuolemasta oli kulunut kolme vuotta, kun seuraava koiramme, Elvis, tassutteli elämäämme pitkän harkinnan ja huolellisten taustaselvitysten lopputuloksena. Perusteellisella taustatyöllä halusimme varmistaa, että seuraava koiramme olisi varmasti mahdollisimman terve ja että saisimme nauttia koira-arjesta mahdollisimman pitkään. Otimme pennun oikealta kasvattajalta ja varmistimme, että pennun vanhemmat ovat terveitä. Teimme kodistamme koiranpennulle turvallisen ja luimme paljon pentukirjallisuutta ja tutkailimme netistä keskustelupalstoja ja kasvatusohjeita.
Omalta osaltani huomasin, että minun oli vaikea kiintyä tähän uuteen ystäväämme. Nyt ymmärrän, että en ollut koskaan kunnolla käsitellyt edellisten koirieni menetyksiä ja ne kummittelivat alitajunnassani vielä Elviksen saapuessa. Luopumisen tuska ja kaikki nuo syyllisyydentunteet olivat niin tuoreena mielessäni, että en kerta kaikkiaan uskaltanut antaa itselleni mahdollisuutta uuden koiran kanssa.
Koska elämää ei voi ennustaa ja vielä vähemmän hallita, jäivät taustatutkimukset lopulta aika turhiksi: Koiramme Elvis eli kanssamme seitsemän vuotta, joista ainoastaan yhden vuoden terveenä. Elviksellä oli jo tullessaan ongelmia vatsan kanssa ja sisäsiisteyden opettelemiseenkin hurahti yli vuosi. Tämä kaikki oli kuitenkin vasta alkua ja eläinlääkäri tuli meille liiankin tutuksi seuraavien vuosien aikana. Elämä Elviksen kanssa oli suurelta osin taistelua diagnoosista seuraavaan. Noiden vuosien aikaan eläinlääkäri teki paljon virheitä ja me puolestaan teimme paljon vääriä päätöksiä. Jälkeenpäin ajatellen tekisin montakin asiaa toisin. Edessä oli taas jäähyväiset lemmikille josta ei haluaisi luopua
Kalvavat syyllisyydentunteet
Elvis jätti jälkeensä kasan kysymyksiä ja jossitteluja ja syyllisyyden painavan taakan: Mitä kaikkea olisikaan pitänyt tehdä toisin! Jossain vaiheessa huomasin jopa miettiväni, että entä jos olisimmekin valinneet pennuista alunperinkin eri yksilön. Olisiko meillä vieläkin koira? Olisiko kaikki tämä tuska jäänyt kokematta?
Elviksen kanssa samaan aikaan meillä asusteli toinenkin lemmikki: Suloinen ja suurella persoonalla varustettu kani. Myös Jalmari Jäniskevennys, menehtyi lopulta syöpään. Jälleen kerran sain miettiä, miksi en ollut tajunnut viedä lemmikkiäni eläinlääkärille jo aiemmin. Vaikka järjellä ymmärsin, etten ollut voinut aavistaa syöpäkasvaimen olemassa oloa, ei se tieto syyllisyyttäni helpottanut.
Surupolulta toipumisen tielle
Syyllisyyden kanssa eläminen on ollut raskas taakka. Tänä päivänä olen kuitenkin omat haavani hoitanut ja olen antanut itselleni anteeksi. Vaikka nyt blogissani keskityinkin kirjoittamaan lemmikkieni menetyksistä, niin mieluummin haluan muistaa lemmikkini kaikista hyvistä ja iloisista hetkistä. Siihen pääsemiseksi minun on kuitenkin täytynyt kohdata ja käsitellä kaikki menetykset ja niiden jälkeensä jättämät syyllisyydentunteet. Tämä onkin suurin syy sille, että olen halunnut löytää keinon auttaa muita lemmikkinsä menettäneitä: Mahdollisuus muistella rakasta lemmikkiä ilon ja kiitollisuuden, eikä kalvavien syyllisyydentunteiden kautta.
Tähän loppuun täytyy vielä mainita, että postauksessa mainittujen lemmikkien lisäksi, elämääni ovat lapsuudenkodista pois muuttamisen jälkeen ilahduttaneet myös kissa, marsut ja kesyrotat. Kaikki lemmikkien menetykset eivät myöskään ole tapahtuneet kuoleman kautta, vaan osaan on liittynyt muutto uuteen kotiin.
Kiitos että luit postaukseni! Voit lukea aiheesta lisää kotisivultani.
